lauantaina, 27. kesäkuuta 2009 klo 10:49 Euroopan Keuhko kirjoitti::


Onnistuisiko niin, että ET lykkäile aterioita, jotta voisit syödä vähemmän, vaan syöt oikeaa kunnon laadukasta perusruokaa oikeina ruoka-aikoina, ihan siitä riippumatta, tuliko äsken tai eilen syötyä sen lisäksi herkkuja. On ihan fysiologinen juttu, että herkunsyöntihimot hellittävät selvästi, kun on saanut kunnon ruokaa, jossa on riittävästi proteiinia ja rasvaa. Oikeat ruoat syödään siis, eikä niitä tarvitse "ansaita" liikunnalla tai kieltäymyksillä.
......

Piintyneiden ajatusmallien (syömissyyllisyys ja sen "hyvittäminen" kieltäymyksillä tai liikunnalla) muuttamisessa voisi varmaan olla apua ammattilaiselle juttelemisesta, jos et omilta läheisiltäsi tunne apua saavasi. Mutta oman kokemukseni mukaan oppiminen voi lähteä myös kropasta: kun syön paremmin, oma olo ja vointi paranee, ja sitä kautta opin vähitellen pitämään kiinni paremmasta syömisestä.

Tuo ateriavälien pidentäminen / aterioiden poisjättäminen pitäis tosiaan lopettaa. Pariin kertaan siinä oon onnistunut - ja nyt taas teen sitä. (siis aikaisemminkin on käynyt näin ja sieltä on noustu taas noudattamaan rytmiä). Eli ei sen mahdotonta pitäisi tosiaan olla!
Herkunsyöntihimo harvoin on mitään aivan älytöntä, ei mitään sellaista mistä en pystyisi kieltäytymään (ja aika harvoin ne herkut sinänsä pyörii mielessä, ellei niitä ole tarjolla/näkyvillä - mutta se normaali ruoka pyörii sitten sitäkin enemmän -> kertoo kyllä varmaan aika paljon kropan tilasta..), mutta oon niin kyllästynyt tähän kontrolliin, etten enää edes halua kieltäytyä niistä herkuista. Haluan, että ne kuuluu osana mun elämään.

Syömishäiriötaustaa on usean vuoden ajalta (olisko karkeesti laskettuna joku 8 vuotta) ja viime vuonna kävinkin juttelemassa terapeutin kanssa tästä. Sain siitä ehkä jotain pieniä apuja, mutta aika vähän kyllä.. söin terapeutin ohjeiden mukaan (ekaa kertaa vuosiin mukana oli herkkujakin, kun kerran käskettiin :p ) --> paino nousi. Ei tuntunut hyvältä, koska olin muutenkin normaalin painoindeksin puolivälillä, eli ei mitään tarvetta todellakaan nostaa painoa. Voi toki olla, että tuo painokin olisi siitä sitten taas tippunut, jos olisin tarpeeksi pitkään uskaltanut jatkaa. On vaan niin kallista tuo yksityisellä käyminen, että terapian jouduin lopettamaan. (Normaalipainoinen kun on, niin vaikka olisi mitä ongelmia syömisen kanssa, niin ei mitään toivoa saada apuja kaupungilta..)

Ihan totta myös tuo, että se oppiminen voi lähteä siitä, kun syö hyvin ja huomaa, että oma olo paranee. Se on huomattu moneen kertaan - mutta silti joku taas laittaa vastaan ja saa mut aiheuttamaan itselleni huonomman olon. Eihän tässä oo mitään järkeä - tietää että kun söisi paremmin olisi parempi olo. Ei väsyttäisi ja heikottaisi koko aikaa.. mutta ei..

Ei kai tässä tosiaan auta muu, kun laittaa toi ateriarytmi kuntoon! Siitä kai on kuitenkin lähdettävä, vaikka vaikeelta tuntuisikin. Vaikka kuinka toivoisi, että se tapahtuisi sormia napsauttamalla, niin ei taida onnistua..

Kiitos, kun jaksoit kommentoida kirjoitustani! Se tuo aina jotenkin lisää voimia ja saa aikaan halun yrittää entistä enemmän

lauantaina, 27. kesäkuuta 2009 klo 18:10 Bella '82 kirjoitti::

Tuo ateriavälien pidentäminen / aterioiden poisjättäminen pitäis tosiaan lopettaa. Pariin kertaan siinä oon onnistunut - ja nyt taas teen sitä. (siis aikaisemminkin on käynyt näin ja sieltä on noustu taas noudattamaan rytmiä). Eli ei sen mahdotonta pitäisi tosiaan olla!

Ihan totta myös tuo, että se oppiminen voi lähteä siitä, kun syö hyvin ja huomaa, että oma olo paranee. Se on huomattu moneen kertaan - mutta silti joku taas laittaa vastaan ja saa mut aiheuttamaan itselleni huonomman olon.

No niin, ei terveen syömisen oppiminen mahdotonta ole – olet jo menossa kohti ratkaisua ja tiedät mitä tehdä. Pitää vain antaa itselleen aikaa opettelemiseen, ja pitää hyväksyä se, että oppiminen ei tapahdu käden käänteessä vaan takapakkeja tulee. Itselleni ihan ratkaiseva oivallus oli se, että kroppa ei ole vihollinen – inhottava löllö, joka on pettänyt toiveeni, jota pitää rangaista ja kurittaa – vaan ystävä, joka kertoo, mitä tarvitsee, kun opettelen kuuntelemaan sen viestejä. Mutta tällaisen luottamuksellisen suhteen rakentaminen ei tapahdu hetkessä.

Oletko muuten lukenut vastauksia "epätasapainoisen" viesteihin? Minulle kolahti tosi kovaa, mitä itse syömishäiriöstä toipunut Gateta kirjoitti syömisongelmien taustoista ja niiden selvittämisestä.

Edelleenkin malttia ja voimia sinulle. Nauti kesästä ja pysy linjoilla!

huh...tätä viestiketjua tais olla hyvä käydä lukemassa...nimittäin minulle iski tänään mahoton herkutteluhimo, eli tuli syötyä suklaata, jäätelöä, keksiä. Ja ku olin synttärijuhlissa niin sielläkin maistelin kaikkea mitä tarjolla oli.

Noh, nyt loppuillasta sitten meinas iskee se syyllisyyden tunne, että ei tällä menolla kyl isosta mahasta pääse eroon, ei sentit lähe, eikä paino laske. Ja morkkis jo melkein koputteli ovella ja aattelin et sydäkohtauksen mä saan ja kuolen kun tuli syötyy kaikkee herkkuu vaan , mistä ei ees tuu hyvä mieli, enemmänkin huono olo ku paljon syö.

Mutta kun teki niin mieli...aattein jo alkupäivästä, että ku kerta tekee mieli niin otetaan ja syödään sitten. Jospa se mielihalu siitä laskee........ja siinä toivossa nyt olen....melkeinpä epätoivoisesti. Oon päättänyt sallia itselleni herkkujen syönnin silloin ku siltä tuntuu ja kattoo, et kauanko sitä jatkuu. Aattelis et stoppi tulee jossain vaihees..?! Syvä ja raskas huokaus....
...se aattelu ei vaan sit siinä vaihees paljo lohduta ku tulee puntaripäivä ja jos paino on sattunut nouseen, eikä vyötärölukemakaan ole laskenut....miten tsempata itteensä siinä vaihees et kyllä tämä tästä??

Mut jossain tuolla pääkopan syövereissä toivon tuon sallivuuden antamisen itelle toimivan loppujen lopuksi sitten kuitenkin !!! Semmosta murhetta täälä......

Tuttua juttua nämä...

Jonkinasteisen syömishäiriön jos toisenkin läpikäynenä voin omalta kohdaltani sanoa, että ruokien ylös merkkaileminen ja kaloreiden, rasvojen jne. laskeminen on vihoviimeinen naula arkkuun. Kyökkipsykologialla olen päätellyt, että ainoa keino painon pudottamiseen on koittaa parhaan mukaan pysytellä erossa niistä ruuista/herkuista, joista ahdistusta tulee ja siinä samalla koittaa liikkua mielekkäällää tavalla (heh, tämä kyllä meinaa pelkistyä kyljen kääntämiseksi kirja kädessä, mutta so be it, jos ei aina huvita).Jos jotain herkkua on pakko saada niin sitten on ja se on syötävä hyvällä fiiliksellä eikä äkkiä ahmien miettien samalla mitä muuta tänään vielä voisi ahtaa ennen huomista jolloin muka osaa taas aloittaa uudelleen.

Vuosi sitten aloin tehdä sellaisia muutoksia ruokavalioon, jotka pystyn vaivatta toteuttamaan, esimerkiksi vihanneksien lisääminen ruokavalioon. Edelleen pilkon rehuja muun ruuan kaveriksi, vaikka välissä on ollut ojia ja allikoita. Syviäkin. -8kg vuodessa on hitaasti, mutta on tässä tätä opettelemista ja ajattelemista ollutkin ja on edelleen .

Sillon ku ahistaa painon putoattomuus, niin itse koitan keskittyä muihin asioihin. Näen kavereita, katson leffan, luen kirjaa, kysyn tarvitseeko kukaan lapsenvahtia, menen ulos, lähden tanssimaan, parannan maailmaa viinilasin äärellä... Elämässä on niin paljon kaikkea mukavaa ja painokin laskee helpommin kun muistaa löysätä pipoa ja nauttia .

Näin "viisaita" puhuu hän, ennen seuraavaa murheen alhoa...

Työkaverini kommentti tänään hänen leikatessaan kakkua kahvipöydän antimiksi,antoi minun syyllisyyden tunteille uutta vettä myllyyn.
"voi,voitkohan sinä nyt tätä ottaa,jne....kommentit saivat mun ensin mielessäni ärsyyntymään,tympääntymään sitten tuli tunne,että karhunvatukat...minähän syön kakkua jos haluan....ja söinkin,mutta en hyvällä halulla.Samalla syyllisyys kaikesta ja eilisistä herkuista vain kasvatti epäonnistumisen tunnetta.
Ja,samalla suunnittelin jo kotimatkalla ostavani suklaalevyn ja jäätelöö ja sieluni silmin kuvittelin itseni niitä syömässä kotonani.
No,suklaanhimo meni ohi,mutta jäätelöö ostelin ja kaiken söin....taas huonolla omallatunnolla.

Jonkinlainen rajapyykki mulle pitäis nyt löytyä,kun tiedän,etten voi tällä linjalla edetä.
Olisiko kuitenkin niin,että mun tarvitsisi kieltää nämä muutamat artikkelit itseltäni,jäätelö ja suklaa?
Kun olen taas kokenut sen että yksi pala suklaata vie mut mennessään makeaan elämään...

Tiedän,että koittaa hetki jolloin pääsen tästä sokerihuuruisesta elämästäni irti,eihän tätä ole kauaa taas kestänytkään,että siinä mielessä olis ehkä vielä toiveitakin

Kauheen mutkikasta tekstiä tämä mun sepustus on,mutta kai tää selventää ainakin iseni ajatuksia asiasta.

Vaikeeta ja toisaalta niin helppoa tää kuitenkin on.

Hei vaan kaikille!

Kiitos Teille mahtavista viesteistänne!
Sallimus ja vapaus lienevät kaikkein vaikeikeimpia asioita syömisen suhteen. Vapaus ja vastuu - sallimus ja syyllisyys. Kaikkein kimuranteinta tässä lienee se, että asia on loppupeleissä päämme sisällä, itsehän itsellemme sudenkuoppamme kaivamme, mutta samoin voimme vapautua näistä ansoistamme! Se eittämättä ei ole helppoa, ja joskus joudumme käyttämään irtautumiseen paljon aikaa, voimavaroja, sekä toisinaan myös turvautumaan ulkopuliseen(ammatti)apuun.

Peikkoja ja mörköjä lienee meidän kaikkien elämissämme, toisella luurangot ovat olleet kaapissa pitemmän aikaa kun toisilla, mutta näistä voi varmasti vapautua, eikä esim. ongelmallisen syömisen tai syyllisden kanssa tarvitse painia loppuelämää.

Jos lihominen on pelkona ja syöminen ja herkut elämän ambivalentteja kiellettyjä hedelmiä, ei ihme, että "paheelliset" asiat meitä houkuttavat! Himo kasvaa kieltäytymisen edessä aika-ajoin niin suureksi, että "heikko luonne" murtuu sen edessä. Tästä seuraa helposti itseään toteuttava oravanpyörä: kieltäymys-repsahdus-mättö-huono omatunto-syyllisyys-häpeä. Pitkällä aikavälillä tämä syö itsetunnon ja omanarvontunnon pohjalukemiin...

Sallivuus. Tuo ihanan kamala, sana. Se on helpommin sanottu kuin tehty! Kuinka saada suuret sanat käytännön tasolle jatoteutumaan elän ohjenuorana?
Kieltäymys varmasti aiheuttaa paheellisia intohimoja ja näiden alla repsahduksia. Aivan kuin lapsilla- jos jotain kielletään, on aivan varma, että kun selkäsi käännät, on käsi "piparipurkissa"...

Jos siis avoimen sallivaa mentaliteetti voisi kokeilla jokapäiväiseen elämää pienin askelin; pienistä pisaroista kasvaa ne suuret muutoksen virrat, ja saattaa olla että elämämme "aivan yllättäen " vapautuvat omistaa kieltäymyksen ja syyllisyyden tahraamista harhakuvitelmista!
On vain uskallauduttava uhmaamaan omia rajojaan ja rajoituksiaan. Mitään hirveää ja lopullista ei varmasti tule tapahtumaan, päin vastoin, saatammepa olla vapautuksen sallivaslla polulla, tai ainakin hyvää vauhtia matkalla kohti tätä!

Stressitön elämästä nauttiminen on jokaisen meistä ihmisoikeus! Syöminen on yksi sen peruspilareita. Se on jokapäiväinen pakko, jotta kehomme jaksaas kohdata päivän muassan tuomia haasteita ja mahdollisuuksia.

Jos sen sijasta, että kiellämme itseltämme elämän pienet nautinnot, syöminen mukaan luettuna, kokeilisimme sallia ne ensi kerralla!?
Näin ne eivät kasva himoamimmiksi kielletyiksi hedelmiksi, paheellisiksi asioiksi jotka jatkuvasti k ummittelevat mielessämme aiheuttaen ristiriitaisia tuntemuksia aina himosta häpeään ja syyllisyyteen.

Tiedä vaikka näin löytäisimme oman ahaa-elämyksemme ja kultaisen keskitien stressittömän syömisen ihmeellisessä maailmassa...
Sallimalla itsellemme vapauden syödä mieleisiämme asioita kohtuudelle (=niin paljon kun mielimme, haluamme, jotta voimme hyvin henkisesti ja fyysisesti) on jokaisen meistä oikeus! Toteuttamalla tätä myös elämämme vapautuu kahleistaa ja syöminen rentoutuu.

Uskaltakaapa kokeilla vaikka: kun ajatuksemme eivät jatkuvasti pyöri syömisen ja herkkujen ympärilllä, syömisemme vapautuu ja energiaa/intoa/aivokapasiteettia ja elämän iloa jää huomattavasti paljon enemmän elämän muille osa-alueille. Kun syöminen ja herkuttelu eivät ole ihananhirveitä paikkoja maistuu elämä paljon paremmalta.

Sallimuksen opettelu saattaa olla pitkä ja kuoppainenkin tie, jota kuljetaa välein kompuroiden ja välein takapakkiakin ottaen, mutta se on sen arvoista! Tuonne suuntaa kertaalleen lähdettyä, ei takaisin tahdo palata, sillä elämä vaan yksinkertaisesti on niin paljon parempaa ja maistuvampaa, eikä yhtään sen lihavampaa!


-- Euroopan Keuhko poisti tekstistä vahinkotoiston: osa oli kirjoittunut kahteen kertaan.

tiistaina, 21. heinäkuuta 2009 klo 00:29 näkymätön1839 kirjoitti::
Syyllisyyden tunteet muuttui fyysisiksi ja minua alkoi oksettaa. En käyttänyt mitään laksativejä tms. mutta minulla on kyseenalainen "taito" saada manattua itselleni ajatuksillani ripuli.
Minulla ei ole syömishäiriötaustaa sinällään, mutta olen elänyt pari vuotta sitten useita kuukausi (lähes puolitoista vuotta) alle 500kcal/päivä. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut silloin laihduttaa, vaan pelkäsin syömistä.

Tuo himo on välillä jopa erittäin fyysistä. Pelkkä ajatus nostaa oikeasti veden kielelle ja joskus saattaa tulla jopa päänsärky.

En ehdi edes nauttimaan kun on niin kiire saada edellinen alas ja seuraava avattua. Mielessäni on lihominen, mutta useimmiten olen vihainen ja pettynyt ja lannistunut tyyllin "ei sitten", "ollaan sitten lihava", "lihotaan sitten kunnolla" jne. Tuollaisestakin on tullut ihan fyysinen huono olo, mutta ikinä koskaan ennen en ole oksentanut tai ripuloinut helpottaakseni pahaa oloani. Siksi eilinen tuntui todella suurelta askeleelta aivan väärään suuntaan. Ja nyt pelkään etten osaa kääntää tätä enää ympäri.

Ystävä rakas, pidätkö mahdollisena, että sinulla sittenkin saattaisi olla jonkinlainen syömishäiriö? Oksentaminen ei ole ainoa diagnostinen naula syömishäiriön arkkuun. Syyllisyydentunto, syömisen rajoittaminen hyvin pitkäksi aikaa alle 500 kcal päivässä (miksi ja miten sinulla oli kipuja? Olitko allerginen? Saitko apua lääkäriltä?) , voimakas lihomisen pelko, painonvaihtelut, hormonitoiminnan häiriöt...Nämä on tyypillisiä syömishäiriöiselle.

Olen itse saanut diagnoosin "epätyypillinen syömishäiriö", eli mulla on ollut kaikenlaisia oireita lukuunottamatta pakonomaista tarvetta tyhjentyä syömisen jälkeen oksentamalla tai ulostamalla. Myös muut syömishäiriöisille tyypilliset käytös-ja mielialahäiriöt on liittyneet vaiheittain elämääni. Mulla on myös kilpirauhasen lievä vajaatoiminta, johon syön tyroksiinia.

Diagnoosia ei tarvitse saadakseen apua ja selkeyttä asioihin. Itse kävin ensin puolisentoista vuotta vertaistukiryhmässä jonka jälkeen vedin itse vertaistukiryhmää pari vuotta. Vasta hiljattain sain apua psykiatrilta ja psykologilta syömis-ja paino-ongelmiini liittyen.

Lähetän sulle täältä rakkautta ja voimia kaiken kunnioituksen kera.

"All is forgiven, move on"

Kerrompa oman kokemukseni herkuista pidättäytymisestä...

Pidempään jatkuneen herkutteluputken jälkeen päätin aloittaa kuukauden mittaisen herkkulakon, vaikka en niitä aiemmin ole harrastanutkaan. Päätöksestä piti tietenkin toitottaa kaikille, jotta se pitäisi. Olisihan se noloa epäonnistua.

Ensimmäiset päivät sujuivatkin moitteettomasti, mutta pikku hiljaa ne makeat herkut alkoivat kaapissa kuiskia. Noin kaksi viikko sinniteltyäni ensin taisi mennä "vahingossa" tyttären karkkipussista muutama nami. Sitten kaapista muutama keksi. Kunnes muistin, että pojan ristiäisistähän oli jäänyt pakkaseen kuivakakku. Salaa muiden huomaamatta kävin pienissä erissä leikkelemässä kakusta eri kokoisia paloja ja niitä sitten salaa yritin mussuttaa. Eikä puhettakaan, että olisin sitä edes sulattanut. Se oli hyvää myös jäisenä!

Eräänä päivänä olin sitten jäädä kiinni kakkuni kanssa, kun kuulin mieheni, (jolle oli aivan sama olenko herkku lakossa vai en), lähestyvän keittiötä. Luikahdin äkkiä keittiön toisesta ovesta makuuhuoneeseen vaatekaapin oven taakse mussuttamaan kakkupalani loppuun. Siinä sitten jäistä kakkua vaatekaapissa mutustellessa päähäni pälkähti ajatus, että EIHÄN TÄSSÄ OLE MITÄÄN JÄRKEÄ! Olin niin huvittunut koko tilanteesta ja epäonnistuneesta herkkulakosta, että en osannut olla itselle edes vihainen. Nolotti vaan kamalasti!

Enpä ole sen jälkeen herkkulakkoa kokeillut. Nyt annan mennä, jos siltä tuntuu ja yritän olla potematta huonoa omaatuntoa. Välillä onnistuu, useimmiten ei.

On se hassua miten helppo sitä onkaan niihin herkkuihin sortua.....
Olin viikonloppuna häissä ja etukäteen kovasti aattelin että otan ruokaa maltillisesti ja et joka sorttia ei oo pakko ottaa. Noh, kuinkas kävikään... Kun sitä pääs ruokapöydän ääreen niin sillä sekunnilla unohtuivat kovat päätökset. Sitä tuli lautaselle ahdettua melkein joka ruokalajia, niin ettei lautaselle meinannu mahtua. Ja sitte viä surkutteli jo etukäteen ettei ehi santsata, vaikka kävi enemmänkin niin et teki tinkiä jaksaa syödä kaikki lautaselta pois. Huoh.
Kahvin kanssa ei sit ollutkaa juuri mitään, joten siinä ei pahemmn tarvinnu pinnistellä....MUTTA....tästä kuitenkin jäi jonkinasteinen herkutteluvaihe päälle. Joka päivä on tullut jotain hyvää syötyä, ja sit on vaan joutunu aatteleen et eipä se ainakaan painonlaskua edistä moinen käytös. En sitten tuosa parina päivänä ees täyttäny ruokapäiväkirjaa ku tiesin et kaikki pallot ois surutta kirkuneet punaista, enkä ole käynyt vaa'allakaan, koska tulos pelottaa....kuinka paljon paino on noussutkaan...ei tahdo nyt tietää. Jospa menis puntarille sitten ensi viikolla..
Tänään taas yritän itteeni saada takaisin oikealle tielle....vaikka aamulla tuli kaksi suklaamaissipalloa napsittua naamaan.....toivottavasti tästä upottavasta makean suosta pääsee joskus pois!

perjantaina, 24. heinäkuuta 2009 klo 23:18 näkymätön1839 kirjoitti::
Lihoamista kyllä pelkään ja inhoan jokaista ylimääräistä senttiä itsessäni.

sisällä. Näitä päiviä on kyllä nykyään tosi harvoin, eli en siis esim. tenttien takia jätä syömättä. Hassuinta on se, että tuollaiset päivät on minulle niitä helpoimpia. Yleensä on hyvä olla, ei ole ähky, eikä yleensä edes tee mieli mitään hyvää. Eli siis minulla on noita himotuksia eniten sellaisina päivinä, kun olen syönytkin paremmin

No, tänään söin palan raparperipiirakkaa kaupungilla ja ainakin vielä on mennyt ihan ok..en ole itseäni siitä juurikaan ehtinyt syyllistää. Tosin päätin jo syödessäni, että jätän suosiolla tämän päivän loppujen syömisten merkkaamisen ihan varmuuden vuoksi huomiselle, ettei ainakaan punaisten pallukoiden takia tule haluja "reagoida". Kalorit ei tältä päivältä mene yli millään, mutta punaisia pallukoita taitaa jäädä useampia.

Hei!

Jos sinulla on paras olo päivinä, joilloin et syö, ja tunnet voimakasta syyllisyyttä syömisestä sekä pelkäät lihomista ja inhoat jokaista ylimääräistä senttiä, niin pidän todennäköisenä, ettei syöminen ja ruoka ole sinulle kovinkaan neutraaleja asioita, vaan itseasiassa kärsit syyllisyydestä ja itseinhostasi, etkä luultavasti nauti elämästä niin kuin voisit? Tähän kannattaa puuttua, ennen kuin tilanne mahdollisesti pahenee.Kyse ei välttämättä ole varsinaisesta syömishäiriöstä kliinisessä mielessä, mutta kyllä noihin oireissin jo kannattaa kiinnittää huomiota ja jos niin tunnet, ehkä hakea tietoa ja apua esim. kirjoista tai syömishäiriöliitosta (nettisivut, vertaistukiryhmät).

Tämä on ihan vaan sen perusteella mitä itse tiedän, ja miltä asia tekstisi perusteella kuulostaa, toki en tiedä kaikkea, enkä voi sanoa sinulle mitä tunnet, tarvitset tai mitä sinun tulee tehdä. Olen kuitenkin itse ollut syömishäiriöliiton toiminnassa mukana, niin yhdistystoiminnassa kuin vertaistukiryhmää ohjaamassa pari vuotta. En ole asiantuntija, mutta tunnistan kyllä oireet kuvauksen perusteella.

Toivon sulle kaikkea hyvää, ja kirjoitan kaiken täysin sua kunnioittaen, toivottavasti en ole ollut asiaton

Aurinkoa